En tiedä, käykö täällä enää kukaan, mutta niille, jotka käyvät lukemassa edelleen - täällä ollaan, vaavi masussa.
Rakenneultra meni hyvin. Pieni vastasi silloin täysin viikkojaan ja näytti meille kaiken mahdollisen itsestään, mitä vain voi olla. Ikäänkuin rauhoitellakseen meitä, että kaikki on hyvin.
Viikkoja myöhemmin kesäkuun alussa neuvolasta laittoi lääkäri liikehälytyksen takia minut äitipolille. Vauva oli ollut kovin hiljainen eikä hänkään saanut vauvaan liikettä tunnustellessaan vatsaa. Sairaalalla meni koko päivä, lääkäri teki ultratessaan löydöksiä, jotka vaikuttivat hyvin huolestuttavilta. Vauvan kasvu oli hidastunut, sekä päässä olevien suonten virtaukset olivat voimakkaita. Lääkäri olisi ottanut minut sairaalaan yöksi, että aamulla tulee erikoislääkäri tutkimaan lisää. Pyysin päästä kotiin perheen luokse ja tulisin heti aamulla takaisin. Tämä sopi lääkärille.
Seuraavana päivänä sitten otettiin verikokeita ja ultrattiin huolella. Edellisen päivän ultran perusteella meidän vauvalla epäiltiin anemiaa. Mikäli verikokeista löytyisi huolestuttavia löytöjä tai ultrassa lääkäri löytäisi samat löydökset, lähetettäisiin minut heti helsinkiin vauvan verensiirtoa varten.
Nyt kuitenkin ultrassa saatiin tulokset, jotka kipusivat keskikäyrille, joten uskallettiin jäädä odottamaan verikokeiden tuloksia. Ne tulivat parissa päivässä.
Verikokeissakaan ei lopulta löytynyt mitään huolestuttavaa. Kontrolliultria ollaan tehty huolella vähintään parin viikon välein. Vauva on hienosti kasvanut takaisin keskikäyrälle, ollen tällä viikolla 2,2kg
Nyt on meneillään raskausviikko 35. ja uskallan pikkuhiljaa tottua siihen ajatukseen, että kohta meidän perheessä on kolmas lapsi. Synnytys on alkanut olemaan kovasti mielessä, eihän siihen enää järin montaa viikkoa ole. Olen tyytyväinen siihen, että lopultakin tämä raskaus on tullut päätökseen ja saamme vauvan turvaan syliimme.
Raskausaika on ollut yhtä huolta ja murhetta, toki on ihanaa tuntea pikkuisen potkut ja hikat, hän hyvin selkeästi kommunikoi kanssamme. Lapsetkin odottavat jo kovin vauvan syntymää.
Täällä sitä siis ollaan, hyvin paksusti voivina!
29.7.2018
7.4.2018
Huhtikuisen laskettuaika
Niskaturvotuksen jälkeiset päivät olivat piinaa odotellessa verikokeiden tuloksia. Torstaina kävin vielä neuvolassa psykologilla juttelemassa keskenmenojen jälkeisestä pelosta ja nyt olin hieman allapäin, sillä pelkäsin todella soittoa sairaalasta, lisäksi meillä oli lähtö reissuun seuraavana aamuna. Se soitto tuli torstaina iltapäivästä.
Kätilö kertoi tuloksen heti puhelun alussa, kaikki on normaalisti. Riskiluku on normaali, eikä jatkotutkimuksille ole tarvetta. Helpotuksen huokaus pääsi, sekä sitä mukaa myös itku. Itkin niin, etten saanut muuta sanottua kuin kiitos. Meidän vauvalla on kaikki tämän hetkisten tutkimusten mukaan hyvin.
Raskaus on jatkunut tällä hetkellä viikolle 17+5. Pahoinvointi on vihdoin väistynyt, samoin väsymys. Muuta kremppaakin löytyy, mutta olen päättänyt olla valittamatta niistä, sillä kunhan vauva vaan saataisiin terveenä syliin saakka.
Pelottaa kiintyä vauvaan. Liikkeitä tuntuu, mutta harvoin. Istukka on neuvolan mukaan edessä, joka himmentää liikkeitä, mutta sydänäänet löytyvät aina vahvoina ja vauva oikein esittelee aina selkäänsä neuvolan doppleria vasten - ikäänkuin "äiti katso nyt, täällä minä olen"! Pelko siitä, että jotain vielä käy, emmekä saisi tätä vauvaa syliin - se pelko valtaa mielen.
Tänään 7.4.2018 olisi meidän huhtikuisen vauvan Hilpan laskettuaika. Hän syntyi aivan liian aikaisin ja katselee meitä nyt pilvenreunalta. Eino sanoi pari päivää sitten autossa "äiti, eihän anneta tämän vauvan kuolla?"
Rakenneultraan vielä kaksi pitkää viikkoa.
Kätilö kertoi tuloksen heti puhelun alussa, kaikki on normaalisti. Riskiluku on normaali, eikä jatkotutkimuksille ole tarvetta. Helpotuksen huokaus pääsi, sekä sitä mukaa myös itku. Itkin niin, etten saanut muuta sanottua kuin kiitos. Meidän vauvalla on kaikki tämän hetkisten tutkimusten mukaan hyvin.
Raskaus on jatkunut tällä hetkellä viikolle 17+5. Pahoinvointi on vihdoin väistynyt, samoin väsymys. Muuta kremppaakin löytyy, mutta olen päättänyt olla valittamatta niistä, sillä kunhan vauva vaan saataisiin terveenä syliin saakka.
Pelottaa kiintyä vauvaan. Liikkeitä tuntuu, mutta harvoin. Istukka on neuvolan mukaan edessä, joka himmentää liikkeitä, mutta sydänäänet löytyvät aina vahvoina ja vauva oikein esittelee aina selkäänsä neuvolan doppleria vasten - ikäänkuin "äiti katso nyt, täällä minä olen"! Pelko siitä, että jotain vielä käy, emmekä saisi tätä vauvaa syliin - se pelko valtaa mielen.
Tänään 7.4.2018 olisi meidän huhtikuisen vauvan Hilpan laskettuaika. Hän syntyi aivan liian aikaisin ja katselee meitä nyt pilvenreunalta. Eino sanoi pari päivää sitten autossa "äiti, eihän anneta tämän vauvan kuolla?"
Rakenneultraan vielä kaksi pitkää viikkoa.
21.2.2018
Kuulumisia
Täällä ollaan, toistaiseksi edelleen raskaana. Uusintaultra oli rv7+3, sikiöllä kaikki hyvin parin viikon takaisten verenvuotojenkin jälkeen.
Kotona sydänäänet saatiin kuuluviin dopplerilla 8+2. Tämä huojensi mieltä paljon. Aina heikon hetken tullessa sai laittaa dopplerin vatsalle ja huojentua, kun sikiön sydän on hienosti sykkinyt.
Tänään oli nt ultra. Raskausviikkoja kerääntynyt 11+2. Pieni vastasi viikkoja 11+6. Hän liikkui vilkkaasti, nenäluu nähtiin. Eikä turvotuksia muualla keholla ollut. Niskaturvotusta oli 2,63, mikä oli hieman yli sallitun rajan. Nyt odotellaan verikokeiden tuloksia pelosta soikeina. Yritetään luottaa siihen, että kaikki on hyvin.
Pitäkää peukkuja ❤️
Kotona sydänäänet saatiin kuuluviin dopplerilla 8+2. Tämä huojensi mieltä paljon. Aina heikon hetken tullessa sai laittaa dopplerin vatsalle ja huojentua, kun sikiön sydän on hienosti sykkinyt.
Tänään oli nt ultra. Raskausviikkoja kerääntynyt 11+2. Pieni vastasi viikkoja 11+6. Hän liikkui vilkkaasti, nenäluu nähtiin. Eikä turvotuksia muualla keholla ollut. Niskaturvotusta oli 2,63, mikä oli hieman yli sallitun rajan. Nyt odotellaan verikokeiden tuloksia pelosta soikeina. Yritetään luottaa siihen, että kaikki on hyvin.
Pitäkää peukkuja ❤️
12.1.2018
Pelko
Jälleen ollaan tilanteessa, jossa on vaikea pysyä positiivisena.
Toissailtana saunan jälkeen housuun lorahti verta. Verta. Vittusaatanaperkele mie en ala.
Eilen pääsin ultraan. Varhaisraskauden verenvuoto on syy päästä tutkimuksiin ilman lähetettä.
Kohdusta löytyi viikkoja vastaava sikiöpussi, tosin vähän litistynyt. Jotain muuta hippua siellä saattoi myös näkyä, mutta varmaksi ei lääkäri luvannut. Littana pussi voi tarkoittaa ihan hyvää tai huonoa. Eli raskaus voi jatkua normaalisti tai sitten ei.
Kahden viikon päästä uusinta ultra. Silloin pitäisi näkyä jo sydämensykettä ja Sikiö. Nyt viikkoja oli vasta 5+3,eikä tällöin mitään näy.
Vuoto on loppunut ja nyt pelätään seuraavat kaksi viikkoa. Silloin olisi 7+3, sillä viikolla meidän Hilppa siirtyi enkeliksi taivaaseen.
Toissailtana saunan jälkeen housuun lorahti verta. Verta. Vittusaatanaperkele mie en ala.
Eilen pääsin ultraan. Varhaisraskauden verenvuoto on syy päästä tutkimuksiin ilman lähetettä.
Kohdusta löytyi viikkoja vastaava sikiöpussi, tosin vähän litistynyt. Jotain muuta hippua siellä saattoi myös näkyä, mutta varmaksi ei lääkäri luvannut. Littana pussi voi tarkoittaa ihan hyvää tai huonoa. Eli raskaus voi jatkua normaalisti tai sitten ei.
Kahden viikon päästä uusinta ultra. Silloin pitäisi näkyä jo sydämensykettä ja Sikiö. Nyt viikkoja oli vasta 5+3,eikä tällöin mitään näy.
Vuoto on loppunut ja nyt pelätään seuraavat kaksi viikkoa. Silloin olisi 7+3, sillä viikolla meidän Hilppa siirtyi enkeliksi taivaaseen.
1.1.2018
Uudelle vuodelle onnea?
Toissaviikolla oli lääkäri polilla. Alkujaan kyseessä oli kystakontrolli syyskuussa puhjenneen kystan takia, mutta samalla siellä puhuttiin näistä keskenmenoista. Harmikseni tuntui, että lääkäri vähätteli. Me, kun ei käyty toisesta eikä kolmannesta km lääkärissä, joten lääkäri oli sitä mieltä, että näitä raskauksia ei ole ollutkaan, vaan vain vääriä positiivisia testissä - en usko, että väärä positiivinen tulos tulisi niin moneen testiin (sekä erimerkkisiin testeihin), mitä ehdin tekemään. No, sovittiin, että ultrataan nyt ensin ja jatketaan sitten jutustelua.
Kohtu siisti ja munasarjat siistit. Jos ei olisi lääkäri tiennyt pcos diagnoosista, niin ei olisi kuulemma edes epäillytkään. Vielä syyskuun lopussa pcos ns. aktiivinen, kun tutkitiin puhjennutta kystaa. Jotain positiivista sentään... Verikokeita eikä mitään muutakaan suostunut ottamaan, vaan alkuvuodesta voin sitten hakeutua terveyskeskuksen kautta lääkäriin ja sitä kautta verikokeisiin. Lääkäri huomasi harmitukseni, kun pelko tosiaan on, että minussa jokin pahasti vialla, miksi näin käy. Ainoa, johon lääkäri suostui, oli perusverenkuva, jossa näkyy hemoglobiini - se tosin ei kerro ferritiineistä mitään. Ne voivat olla huonot, vaikka hemoglobiini olisi hyvä. Jatkoa sitten alkuvuodesta terveyskeskuksen kautta, jos vielä tarve.
Lauantaina tein positiivisen raskaustestin. Pelottaa, mutta toivon, ettei tästä tule yksi lisämerkintä keskenmenoihin, vaan saataisiin tämä syliin saakka.
Kohtu siisti ja munasarjat siistit. Jos ei olisi lääkäri tiennyt pcos diagnoosista, niin ei olisi kuulemma edes epäillytkään. Vielä syyskuun lopussa pcos ns. aktiivinen, kun tutkitiin puhjennutta kystaa. Jotain positiivista sentään... Verikokeita eikä mitään muutakaan suostunut ottamaan, vaan alkuvuodesta voin sitten hakeutua terveyskeskuksen kautta lääkäriin ja sitä kautta verikokeisiin. Lääkäri huomasi harmitukseni, kun pelko tosiaan on, että minussa jokin pahasti vialla, miksi näin käy. Ainoa, johon lääkäri suostui, oli perusverenkuva, jossa näkyy hemoglobiini - se tosin ei kerro ferritiineistä mitään. Ne voivat olla huonot, vaikka hemoglobiini olisi hyvä. Jatkoa sitten alkuvuodesta terveyskeskuksen kautta, jos vielä tarve.
Lauantaina tein positiivisen raskaustestin. Pelottaa, mutta toivon, ettei tästä tule yksi lisämerkintä keskenmenoihin, vaan saataisiin tämä syliin saakka.
15.12.2017
Elämän suurin kriisi
Aloimme odottaa perheeseen kolmatta vauvaa heinäkuussa 2017. Olo oli epätodellinen, en voinut uskoa, että näin haaveilemalla, ilman hoitoja tai ovulaatiota tikuttamalla sitä onnistuu. Vaikka tottapuhuen Elmin odotus alkoi aivan sattumalta, onnellisen tietämättömänä kehossa tapahtuvista muutoksista.
Elmin syntymän jälkeen ja miltei kahden vuoden kestäneen imetyksen jälkeen ovulaatiot olivat olleet selkeästi huomattavissa. Ei epäilystäkään. Ja kuten ounastelin ennen plussatestiä, tiesin, että tärppi oli käynyt. Uskomatonta se silti oli.
Viikkoja oli kutakuinkin noin 5+ ja olin voinut plussatestistä saakka todella huonosti. Aikaisemmista raskauksista ei tälläistä oloa ollut. Jäin sairaslomalle, oksensin asiakkaiden luona eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Pelotti, voiko tämä raskaus mennä hyvin, kun takana on kaksi hyvin sujunutta raskautta.
Rv 6+3 oli ultran aika. Minulla oli ollut epämääräistä vatsakipua ja varhaisultran aikana sitä turkittiin. Kohdusta löytyi viikkoja vastaava sikiö, jolla oli vahva syke. Helpotuksen itku pääsi - pelotti, onko kyseessä ollut kohdunulkoinen. Kipujen syy löytyi, toisesta munasarjasta löytyi kysta, jota täytyy seurata. Ei kuitenkaan akuuttia, seuranta riittää.
Viikot kuluivat, olo huononi. Olimme alkaneet oikeasti sisäistämään, että meille tulee huhtikuussa vauva. Annoimme vauvalle nimen - Hilppa. Ostimme vaunukopan, kun hyvä tuuri kävi ja saimme vaihdettua ylimääräisen istuimen vaunukoppaan.
Rv10, aamulla oli lähtö neuvolalääkärille hakemaan lisää sairaslomaa pahenevan pahoinvoinnin takia. Aamulla huomasin rusehtavaa vuotoa. Silloin tiesin, ettei tämä ole hyvä merkki, vaikka alkuraskaudessa pienet vuodot ovatkin mahdollisia. Mies oli kertausharjoituksissa ja tulisi vasta viiden päivän kuluttua, Elmillä syntymäpäiviä juhlittiin viikonloppuna ja nyt elettiin maanantaita.
Itkin, menin paniikkiin ja soitin ystävälle. "hei, voi se olla ihan hyvin jotain harmitontakin vuotoa, tsemppiä nyt sinne!" vakuutteli ystävä. Yritin olla positiivinen, mutta en saanut mielestäni vuotoa. Selkääkin vähän juili. Vein Einon ja Elmin mummille, mummi veisi Einon kerhoon pian.
Neuvolalääkäristä en muista muuta kuin itkun, jonka seasta sain sanottua, että verta vuotaa. Lääkäri kertoi, että hyvin voi olla harmitonta tai jos kysta on vaikka puhjennut, mutta hän tutkii ja jos hänestä näyttää huolestuttavalta, niin sitten laittaa polille. Lääkäri tutki ja sanoi "kyllä sun olisi varmaan ihan hyvä käydä siellä ultrassa".
Itkien menin polille. Ilmoitin mummille, että tuloni viivästyy, mutta ihan kohta pääsen lähtemään. Vastaan tuli tuttu kätilö Elmin syntymän jälkeiseltä osastoajalta. Kerroin tilanteen ja menin hetkeksi odottamaan lääkäriä. Pian lääkäri jo saapui ja päästiin tutkimaan. Pikaisesti käytiin asiat läpi ja sitten tutkimuspöydälle ultrattavaksi.
"Viikkoja pitäisi siis olla 10?", kysyi kätilö. Hiljaisuus. Ja sitten ne sanat, joita pelkäsin eniten. "Olen hyvin pahoillani, mutta sikiöllä ei ole sykettä.".
Tyhjyys, niin tyhjä olo. Miten tästä pystyy jatkamaan? Miksi näin kävi? En paljoakaan muista seuraavasta tunnista, enkä kahdesta. Lapset sain hoitoon, koska en olisi siinä tilanteessa olisi ollut kykeneväinen hoitamaan lapsiani, kun itse olin niin rikki, että pelkkä hengittäminen sattui. Mikko saapui kotiin, olin hänelle soittanut sairaalan käytävällä, että "tää meni kesken ja jos et sie pääse sieltä kotiin, niin miun on tultava tänne huomenna tyhjennykseen ja mie en pysty siihen ilman siuta".
Seuraavana aamuna klo8 soi kello. Ystäväni haki Einon kerhoon ja lopulta Einon päivä jatkuisi heidän luonaan. "Mie en pysty tähän, mie en halua ottaa näitä" hoin Mikolle. Oli lääkkeenoton aika. Suuhun pureskeltavaksi 4kpl cytotecia, kevyttä syömistä, sillä saattaa tulla huono olo. Puolisen tuntia myöhemmin alkoi kovat supistukset, hengittelin kauratyynyn kanssa sänkyä vasten ja itkin. Kello oli kutakuinkin kymmenen, kun olo helpottui ja torkahdin. Ei vuotoja. Klo 12 oli seuraavan cytotec annoksen aika. 15 minuttia myöhemmin alkoi jälleen supistelemaan ja päätin lähteä suihkuun helpottamaan polttoja. Spotifysta itkubiisit soimaan ja suihku päälle. Mikko sai juuri Elmin päiväunille ja oli oven toisella puolella valmiina tulemaan apuun, mikäli pyörtyisin.
Ei kauaa mennyt, kun tunsin painetta. Hieman työnsin, ja siihen lattialle se meidän pieni ihmisenalku, pieni enkelimme tipahti. Kiinni istukassa. Pienet kädet ja jalat, silmät ja sydänkin näkyi läpikuultavan ihon alta. Itkin ja vaikeroin Mikon paikalle. Suihkuverhon takaa tihrustin, että se syntyi, toisitko jotain mihin saadaan hänet?
Hyvästelimme pienen enkelimme, laitoimme hänet tulitikkurasiaan ja aloitimme surutyön. Seuraavana päivänä hautasimme hänet syreenipuun alle.
Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.
Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.
Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.
Elmin syntymän jälkeen ja miltei kahden vuoden kestäneen imetyksen jälkeen ovulaatiot olivat olleet selkeästi huomattavissa. Ei epäilystäkään. Ja kuten ounastelin ennen plussatestiä, tiesin, että tärppi oli käynyt. Uskomatonta se silti oli.
Viikkoja oli kutakuinkin noin 5+ ja olin voinut plussatestistä saakka todella huonosti. Aikaisemmista raskauksista ei tälläistä oloa ollut. Jäin sairaslomalle, oksensin asiakkaiden luona eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Pelotti, voiko tämä raskaus mennä hyvin, kun takana on kaksi hyvin sujunutta raskautta.
Rv 6+3 oli ultran aika. Minulla oli ollut epämääräistä vatsakipua ja varhaisultran aikana sitä turkittiin. Kohdusta löytyi viikkoja vastaava sikiö, jolla oli vahva syke. Helpotuksen itku pääsi - pelotti, onko kyseessä ollut kohdunulkoinen. Kipujen syy löytyi, toisesta munasarjasta löytyi kysta, jota täytyy seurata. Ei kuitenkaan akuuttia, seuranta riittää.
Viikot kuluivat, olo huononi. Olimme alkaneet oikeasti sisäistämään, että meille tulee huhtikuussa vauva. Annoimme vauvalle nimen - Hilppa. Ostimme vaunukopan, kun hyvä tuuri kävi ja saimme vaihdettua ylimääräisen istuimen vaunukoppaan.
Rv10, aamulla oli lähtö neuvolalääkärille hakemaan lisää sairaslomaa pahenevan pahoinvoinnin takia. Aamulla huomasin rusehtavaa vuotoa. Silloin tiesin, ettei tämä ole hyvä merkki, vaikka alkuraskaudessa pienet vuodot ovatkin mahdollisia. Mies oli kertausharjoituksissa ja tulisi vasta viiden päivän kuluttua, Elmillä syntymäpäiviä juhlittiin viikonloppuna ja nyt elettiin maanantaita.
Itkin, menin paniikkiin ja soitin ystävälle. "hei, voi se olla ihan hyvin jotain harmitontakin vuotoa, tsemppiä nyt sinne!" vakuutteli ystävä. Yritin olla positiivinen, mutta en saanut mielestäni vuotoa. Selkääkin vähän juili. Vein Einon ja Elmin mummille, mummi veisi Einon kerhoon pian.
Neuvolalääkäristä en muista muuta kuin itkun, jonka seasta sain sanottua, että verta vuotaa. Lääkäri kertoi, että hyvin voi olla harmitonta tai jos kysta on vaikka puhjennut, mutta hän tutkii ja jos hänestä näyttää huolestuttavalta, niin sitten laittaa polille. Lääkäri tutki ja sanoi "kyllä sun olisi varmaan ihan hyvä käydä siellä ultrassa".
Itkien menin polille. Ilmoitin mummille, että tuloni viivästyy, mutta ihan kohta pääsen lähtemään. Vastaan tuli tuttu kätilö Elmin syntymän jälkeiseltä osastoajalta. Kerroin tilanteen ja menin hetkeksi odottamaan lääkäriä. Pian lääkäri jo saapui ja päästiin tutkimaan. Pikaisesti käytiin asiat läpi ja sitten tutkimuspöydälle ultrattavaksi.
"Viikkoja pitäisi siis olla 10?", kysyi kätilö. Hiljaisuus. Ja sitten ne sanat, joita pelkäsin eniten. "Olen hyvin pahoillani, mutta sikiöllä ei ole sykettä.".
Tyhjyys, niin tyhjä olo. Miten tästä pystyy jatkamaan? Miksi näin kävi? En paljoakaan muista seuraavasta tunnista, enkä kahdesta. Lapset sain hoitoon, koska en olisi siinä tilanteessa olisi ollut kykeneväinen hoitamaan lapsiani, kun itse olin niin rikki, että pelkkä hengittäminen sattui. Mikko saapui kotiin, olin hänelle soittanut sairaalan käytävällä, että "tää meni kesken ja jos et sie pääse sieltä kotiin, niin miun on tultava tänne huomenna tyhjennykseen ja mie en pysty siihen ilman siuta".
Seuraavana aamuna klo8 soi kello. Ystäväni haki Einon kerhoon ja lopulta Einon päivä jatkuisi heidän luonaan. "Mie en pysty tähän, mie en halua ottaa näitä" hoin Mikolle. Oli lääkkeenoton aika. Suuhun pureskeltavaksi 4kpl cytotecia, kevyttä syömistä, sillä saattaa tulla huono olo. Puolisen tuntia myöhemmin alkoi kovat supistukset, hengittelin kauratyynyn kanssa sänkyä vasten ja itkin. Kello oli kutakuinkin kymmenen, kun olo helpottui ja torkahdin. Ei vuotoja. Klo 12 oli seuraavan cytotec annoksen aika. 15 minuttia myöhemmin alkoi jälleen supistelemaan ja päätin lähteä suihkuun helpottamaan polttoja. Spotifysta itkubiisit soimaan ja suihku päälle. Mikko sai juuri Elmin päiväunille ja oli oven toisella puolella valmiina tulemaan apuun, mikäli pyörtyisin.
Ei kauaa mennyt, kun tunsin painetta. Hieman työnsin, ja siihen lattialle se meidän pieni ihmisenalku, pieni enkelimme tipahti. Kiinni istukassa. Pienet kädet ja jalat, silmät ja sydänkin näkyi läpikuultavan ihon alta. Itkin ja vaikeroin Mikon paikalle. Suihkuverhon takaa tihrustin, että se syntyi, toisitko jotain mihin saadaan hänet?
Hyvästelimme pienen enkelimme, laitoimme hänet tulitikkurasiaan ja aloitimme surutyön. Seuraavana päivänä hautasimme hänet syreenipuun alle.
Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.
Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.
Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.
14.12.2017
Heips
Kuukausien ajan olen miettinyt ja pohtinut, muistellut bloggaamisen kultahetkiä, tunnustellut omia tuntoja, miltä tuntuisi jälleen kirjoittaa. Aloitin kirjoittamisen vuonna 2011, kun aloimme haaveilemaan lapsesta. Vauvakuumeisen blogista lapsettomuusaiheiseksi blogiksi ja epäonnisten hormoonikuukausien jälkeen odotettu plussa ja lopulta saimme odotetun lapsen elokuussa 2013. Meitä siunattiin ylläriraskaudella helmikuussa 2015, saimme kuopuksemme syyskuussa 2015. Lapset voivat hyvin ja hienosti. Eino on jo 4 vuotias reipas kerholainen ja Elmi reilu parivuotias neitokainen. Perheessämme ovat edelleen omat karvaturrimme Hertta ja Popi. Kaikki siis kuin ennenkin... ainakin melkein.
Lapsiperheen arkea, opiskelua ja työntekoa. Aloitin ensi- ja turvakotienliiton vapaaehtoisdoulana elokuussa 2016, innostuin synnytysasioista, lapsen kantamisesta, imetyksestä ja voisin puhua näistä loputtomiin.
Noin vuosi sitten aloimme haaveilemaan kolmannesta lapsesta. Se nousi puheisiimme yhä useammin ja haaveilu muuttui siihen, että halusimme pistää haaveet toteen. Nyt vuosi myöhemmin, kolme keskenmenoa takana ja voin sanoa, että takki on tällä hetkellä haaveiden suhteen melkoisen tyhjä. Olen niin järjettömän onnellinen jo olemassa olevista lapsistamme, mutta se menetys, minkä ensimmäisen keskenmenon kohdalla koin, tuntuu, ettei se tunne katoa ikinä.
Tunne, että tahdon purkaa tuntoja ja ajatuksia. Kertoa matkastamme jälleen lapsettomuuspolille, joka muuten alkaa ensi viikolla - pelkään sitä tunnetta, kun kävelen taas vuosien jälkeen samaa käytävää pitkin, miettien, tulemmeko enää kokemaan onnistunutta raskautta vai jääkö lapsilukumme tähän kahteen?
Ajatus uuden blogin perustamisesta ei houkutellut lainkaan, mutta vanhojen tekstien lukeminen taas ei sekään tuntunut hyvältä vaihtoehdolta - olen kuitenkin kuusi vuotta sitten ollut hyvinkin naiivi joidenkin asioiden suhteen. Tein päätöksen, että sama blogi pysyy, mutta vanhat tekstit sieltä lähtivät. Ei kokonaan, sillä koen, että tekee ehkä hyvääkin lukea ajan kanssa omia ajatuksia, mitä olen kirjoittanut vuosia sitten.
Mutta täällä minä - sama Pamsku, se pcolainen, jolla on taas asiaa. Toivon, että minusta on jollekulle apua, vertaistukea.
Lapsiperheen arkea, opiskelua ja työntekoa. Aloitin ensi- ja turvakotienliiton vapaaehtoisdoulana elokuussa 2016, innostuin synnytysasioista, lapsen kantamisesta, imetyksestä ja voisin puhua näistä loputtomiin.
Noin vuosi sitten aloimme haaveilemaan kolmannesta lapsesta. Se nousi puheisiimme yhä useammin ja haaveilu muuttui siihen, että halusimme pistää haaveet toteen. Nyt vuosi myöhemmin, kolme keskenmenoa takana ja voin sanoa, että takki on tällä hetkellä haaveiden suhteen melkoisen tyhjä. Olen niin järjettömän onnellinen jo olemassa olevista lapsistamme, mutta se menetys, minkä ensimmäisen keskenmenon kohdalla koin, tuntuu, ettei se tunne katoa ikinä.
Tunne, että tahdon purkaa tuntoja ja ajatuksia. Kertoa matkastamme jälleen lapsettomuuspolille, joka muuten alkaa ensi viikolla - pelkään sitä tunnetta, kun kävelen taas vuosien jälkeen samaa käytävää pitkin, miettien, tulemmeko enää kokemaan onnistunutta raskautta vai jääkö lapsilukumme tähän kahteen?
Ajatus uuden blogin perustamisesta ei houkutellut lainkaan, mutta vanhojen tekstien lukeminen taas ei sekään tuntunut hyvältä vaihtoehdolta - olen kuitenkin kuusi vuotta sitten ollut hyvinkin naiivi joidenkin asioiden suhteen. Tein päätöksen, että sama blogi pysyy, mutta vanhat tekstit sieltä lähtivät. Ei kokonaan, sillä koen, että tekee ehkä hyvääkin lukea ajan kanssa omia ajatuksia, mitä olen kirjoittanut vuosia sitten.
Mutta täällä minä - sama Pamsku, se pcolainen, jolla on taas asiaa. Toivon, että minusta on jollekulle apua, vertaistukea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)