Sivut

14.12.2017

Heips

Kuukausien ajan olen miettinyt ja pohtinut, muistellut bloggaamisen kultahetkiä, tunnustellut omia tuntoja, miltä tuntuisi jälleen kirjoittaa. Aloitin kirjoittamisen vuonna 2011, kun aloimme haaveilemaan lapsesta. Vauvakuumeisen blogista lapsettomuusaiheiseksi blogiksi ja epäonnisten hormoonikuukausien jälkeen odotettu plussa ja lopulta saimme odotetun lapsen elokuussa 2013. Meitä siunattiin ylläriraskaudella helmikuussa 2015, saimme kuopuksemme syyskuussa 2015. Lapset voivat hyvin ja hienosti. Eino on jo 4 vuotias reipas kerholainen ja Elmi reilu parivuotias neitokainen. Perheessämme ovat edelleen omat karvaturrimme Hertta ja Popi. Kaikki siis kuin ennenkin... ainakin melkein.

Lapsiperheen arkea, opiskelua ja työntekoa. Aloitin ensi- ja turvakotienliiton vapaaehtoisdoulana elokuussa 2016, innostuin synnytysasioista, lapsen kantamisesta, imetyksestä ja voisin puhua näistä loputtomiin.

Noin vuosi sitten aloimme haaveilemaan kolmannesta lapsesta. Se nousi puheisiimme yhä useammin ja haaveilu muuttui siihen, että halusimme pistää haaveet toteen. Nyt vuosi myöhemmin, kolme keskenmenoa takana ja voin sanoa, että takki on tällä hetkellä haaveiden suhteen melkoisen tyhjä. Olen niin järjettömän onnellinen jo olemassa olevista lapsistamme, mutta se menetys, minkä ensimmäisen keskenmenon kohdalla koin, tuntuu, ettei se tunne katoa ikinä.

Tunne, että tahdon purkaa tuntoja ja ajatuksia. Kertoa matkastamme jälleen lapsettomuuspolille, joka muuten alkaa ensi viikolla - pelkään sitä tunnetta, kun kävelen taas vuosien jälkeen samaa käytävää pitkin, miettien, tulemmeko enää kokemaan onnistunutta raskautta vai jääkö lapsilukumme tähän kahteen?

Ajatus uuden blogin perustamisesta ei houkutellut lainkaan, mutta vanhojen tekstien lukeminen taas ei sekään tuntunut hyvältä vaihtoehdolta - olen kuitenkin kuusi vuotta sitten ollut hyvinkin naiivi joidenkin asioiden suhteen. Tein päätöksen, että sama blogi pysyy, mutta vanhat tekstit sieltä lähtivät. Ei kokonaan, sillä koen, että tekee ehkä hyvääkin lukea ajan kanssa omia ajatuksia, mitä olen kirjoittanut vuosia sitten.

Mutta täällä minä - sama Pamsku, se pcolainen, jolla on taas asiaa. Toivon, että minusta on jollekulle apua, vertaistukea.

1 kommentti:

  1. Luin blogiasi jo 2012 :). Onpa ikävää, että ootte joutuneet kokea menetyksiä :(. Toivottavasti teillä tärppää hoitojen avulla ❤.

    -tyttöankka

    VastaaPoista