Sivut

15.12.2017

Elämän suurin kriisi

Aloimme odottaa perheeseen kolmatta vauvaa heinäkuussa 2017. Olo oli epätodellinen, en voinut uskoa, että näin haaveilemalla, ilman hoitoja tai ovulaatiota tikuttamalla sitä onnistuu. Vaikka tottapuhuen Elmin odotus alkoi aivan sattumalta, onnellisen tietämättömänä kehossa tapahtuvista muutoksista.
Elmin syntymän jälkeen ja miltei kahden vuoden kestäneen imetyksen jälkeen ovulaatiot olivat olleet selkeästi huomattavissa. Ei epäilystäkään. Ja kuten ounastelin ennen plussatestiä, tiesin, että tärppi oli käynyt. Uskomatonta se silti oli.

Viikkoja oli kutakuinkin noin 5+ ja olin voinut plussatestistä saakka todella huonosti. Aikaisemmista raskauksista ei tälläistä oloa ollut. Jäin sairaslomalle, oksensin asiakkaiden luona eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Pelotti, voiko tämä raskaus mennä hyvin, kun takana on kaksi hyvin sujunutta raskautta.

Rv 6+3 oli ultran aika. Minulla oli ollut epämääräistä vatsakipua ja varhaisultran aikana sitä turkittiin. Kohdusta löytyi viikkoja vastaava sikiö, jolla oli vahva syke. Helpotuksen itku pääsi - pelotti, onko kyseessä ollut kohdunulkoinen. Kipujen syy löytyi, toisesta munasarjasta löytyi kysta, jota täytyy seurata. Ei kuitenkaan akuuttia, seuranta riittää.

Viikot kuluivat, olo huononi. Olimme alkaneet oikeasti sisäistämään, että meille tulee huhtikuussa vauva. Annoimme vauvalle nimen - Hilppa. Ostimme vaunukopan, kun hyvä tuuri kävi ja saimme vaihdettua ylimääräisen istuimen vaunukoppaan.

Rv10, aamulla oli lähtö neuvolalääkärille hakemaan lisää sairaslomaa pahenevan pahoinvoinnin takia. Aamulla huomasin rusehtavaa vuotoa. Silloin tiesin, ettei tämä ole hyvä merkki, vaikka alkuraskaudessa pienet vuodot ovatkin mahdollisia. Mies oli kertausharjoituksissa ja tulisi vasta viiden päivän kuluttua, Elmillä syntymäpäiviä juhlittiin viikonloppuna ja nyt elettiin maanantaita.

Itkin, menin paniikkiin ja soitin ystävälle. "hei, voi se olla ihan hyvin jotain harmitontakin vuotoa, tsemppiä nyt sinne!" vakuutteli ystävä. Yritin olla positiivinen, mutta en saanut mielestäni vuotoa. Selkääkin vähän juili. Vein Einon ja Elmin mummille, mummi veisi Einon kerhoon pian.

Neuvolalääkäristä en muista muuta kuin itkun, jonka seasta sain sanottua, että verta vuotaa. Lääkäri kertoi, että hyvin voi olla harmitonta tai jos kysta on vaikka puhjennut, mutta hän tutkii ja jos hänestä näyttää huolestuttavalta, niin sitten laittaa polille. Lääkäri tutki ja sanoi "kyllä sun olisi varmaan ihan hyvä käydä siellä ultrassa".

Itkien menin polille. Ilmoitin mummille, että tuloni viivästyy, mutta ihan kohta pääsen lähtemään. Vastaan tuli tuttu kätilö Elmin syntymän jälkeiseltä osastoajalta. Kerroin tilanteen ja menin hetkeksi odottamaan lääkäriä. Pian lääkäri jo saapui ja päästiin tutkimaan. Pikaisesti käytiin asiat läpi ja sitten tutkimuspöydälle ultrattavaksi.

"Viikkoja pitäisi siis olla 10?", kysyi kätilö. Hiljaisuus. Ja sitten ne sanat, joita pelkäsin eniten. "Olen hyvin pahoillani, mutta sikiöllä ei ole sykettä.".

Tyhjyys, niin tyhjä olo. Miten tästä pystyy jatkamaan? Miksi näin kävi? En paljoakaan muista seuraavasta tunnista, enkä kahdesta. Lapset sain hoitoon, koska en olisi siinä tilanteessa olisi ollut kykeneväinen hoitamaan lapsiani, kun itse olin niin rikki, että pelkkä hengittäminen sattui. Mikko saapui kotiin, olin hänelle soittanut sairaalan käytävällä, että "tää meni kesken ja jos et sie pääse sieltä kotiin, niin miun on tultava tänne huomenna tyhjennykseen ja mie en pysty siihen ilman siuta".

Seuraavana aamuna klo8 soi kello. Ystäväni haki Einon kerhoon ja lopulta Einon päivä jatkuisi heidän luonaan. "Mie en pysty tähän, mie en halua ottaa näitä" hoin Mikolle. Oli lääkkeenoton aika. Suuhun pureskeltavaksi 4kpl cytotecia, kevyttä syömistä, sillä saattaa tulla huono olo. Puolisen tuntia myöhemmin alkoi kovat supistukset, hengittelin kauratyynyn kanssa sänkyä vasten ja itkin. Kello oli kutakuinkin kymmenen, kun olo helpottui ja torkahdin. Ei vuotoja. Klo 12 oli seuraavan cytotec annoksen aika. 15 minuttia myöhemmin alkoi jälleen supistelemaan ja päätin lähteä suihkuun helpottamaan polttoja. Spotifysta itkubiisit soimaan ja suihku päälle. Mikko sai juuri Elmin päiväunille ja oli oven toisella puolella valmiina tulemaan apuun, mikäli pyörtyisin.

Ei kauaa mennyt, kun tunsin painetta. Hieman työnsin, ja siihen lattialle se meidän pieni ihmisenalku, pieni enkelimme tipahti. Kiinni istukassa. Pienet kädet ja jalat, silmät ja sydänkin näkyi läpikuultavan ihon alta. Itkin ja vaikeroin Mikon paikalle. Suihkuverhon takaa tihrustin, että se syntyi, toisitko jotain mihin saadaan hänet?

Hyvästelimme pienen enkelimme, laitoimme hänet tulitikkurasiaan ja aloitimme surutyön. Seuraavana päivänä hautasimme hänet syreenipuun alle.


Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.
Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.
Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.
Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.

14.12.2017

Heips

Kuukausien ajan olen miettinyt ja pohtinut, muistellut bloggaamisen kultahetkiä, tunnustellut omia tuntoja, miltä tuntuisi jälleen kirjoittaa. Aloitin kirjoittamisen vuonna 2011, kun aloimme haaveilemaan lapsesta. Vauvakuumeisen blogista lapsettomuusaiheiseksi blogiksi ja epäonnisten hormoonikuukausien jälkeen odotettu plussa ja lopulta saimme odotetun lapsen elokuussa 2013. Meitä siunattiin ylläriraskaudella helmikuussa 2015, saimme kuopuksemme syyskuussa 2015. Lapset voivat hyvin ja hienosti. Eino on jo 4 vuotias reipas kerholainen ja Elmi reilu parivuotias neitokainen. Perheessämme ovat edelleen omat karvaturrimme Hertta ja Popi. Kaikki siis kuin ennenkin... ainakin melkein.

Lapsiperheen arkea, opiskelua ja työntekoa. Aloitin ensi- ja turvakotienliiton vapaaehtoisdoulana elokuussa 2016, innostuin synnytysasioista, lapsen kantamisesta, imetyksestä ja voisin puhua näistä loputtomiin.

Noin vuosi sitten aloimme haaveilemaan kolmannesta lapsesta. Se nousi puheisiimme yhä useammin ja haaveilu muuttui siihen, että halusimme pistää haaveet toteen. Nyt vuosi myöhemmin, kolme keskenmenoa takana ja voin sanoa, että takki on tällä hetkellä haaveiden suhteen melkoisen tyhjä. Olen niin järjettömän onnellinen jo olemassa olevista lapsistamme, mutta se menetys, minkä ensimmäisen keskenmenon kohdalla koin, tuntuu, ettei se tunne katoa ikinä.

Tunne, että tahdon purkaa tuntoja ja ajatuksia. Kertoa matkastamme jälleen lapsettomuuspolille, joka muuten alkaa ensi viikolla - pelkään sitä tunnetta, kun kävelen taas vuosien jälkeen samaa käytävää pitkin, miettien, tulemmeko enää kokemaan onnistunutta raskautta vai jääkö lapsilukumme tähän kahteen?

Ajatus uuden blogin perustamisesta ei houkutellut lainkaan, mutta vanhojen tekstien lukeminen taas ei sekään tuntunut hyvältä vaihtoehdolta - olen kuitenkin kuusi vuotta sitten ollut hyvinkin naiivi joidenkin asioiden suhteen. Tein päätöksen, että sama blogi pysyy, mutta vanhat tekstit sieltä lähtivät. Ei kokonaan, sillä koen, että tekee ehkä hyvääkin lukea ajan kanssa omia ajatuksia, mitä olen kirjoittanut vuosia sitten.

Mutta täällä minä - sama Pamsku, se pcolainen, jolla on taas asiaa. Toivon, että minusta on jollekulle apua, vertaistukea.