Sivut

7.4.2018

Huhtikuisen laskettuaika

Niskaturvotuksen jälkeiset päivät olivat piinaa odotellessa verikokeiden tuloksia. Torstaina kävin vielä neuvolassa psykologilla juttelemassa keskenmenojen jälkeisestä pelosta ja nyt olin hieman allapäin, sillä pelkäsin todella soittoa sairaalasta, lisäksi meillä oli lähtö reissuun seuraavana aamuna. Se soitto tuli torstaina iltapäivästä.

Kätilö kertoi tuloksen heti puhelun alussa, kaikki on normaalisti. Riskiluku on normaali, eikä jatkotutkimuksille ole tarvetta. Helpotuksen huokaus pääsi, sekä sitä mukaa myös itku. Itkin niin, etten saanut muuta sanottua kuin kiitos. Meidän vauvalla on kaikki tämän hetkisten tutkimusten mukaan hyvin.

Raskaus on jatkunut tällä hetkellä viikolle 17+5. Pahoinvointi on vihdoin väistynyt, samoin väsymys. Muuta kremppaakin löytyy, mutta olen päättänyt olla valittamatta niistä, sillä kunhan vauva vaan saataisiin terveenä syliin saakka.

Pelottaa kiintyä vauvaan. Liikkeitä tuntuu, mutta harvoin. Istukka on neuvolan mukaan edessä, joka himmentää liikkeitä, mutta sydänäänet löytyvät aina vahvoina ja vauva oikein esittelee aina selkäänsä neuvolan doppleria vasten - ikäänkuin "äiti katso nyt, täällä minä olen"! Pelko siitä, että jotain vielä käy, emmekä saisi tätä vauvaa syliin - se pelko valtaa  mielen.

Tänään 7.4.2018 olisi meidän huhtikuisen vauvan Hilpan laskettuaika. Hän syntyi aivan liian aikaisin ja katselee meitä nyt pilvenreunalta. Eino sanoi pari päivää sitten autossa "äiti, eihän anneta tämän vauvan kuolla?"

Rakenneultraan vielä kaksi pitkää viikkoa.